perjantaina, marraskuuta 11, 2005

Kirjoituksia feminismistä

Suomalaisen tasa-arvon nousu ja tuho:
Uusi naisliike on hyljännyt pitkälti tasa-arvoretoriikan, ainakin periaatteellisella tasolla, vaikka käytännössä siihen yhä turvaudutaan poliittisessa toiminnassa. Jo 1960-luvulla amerikkalainen nouseva naisliike lanseerasi uusia termejä vanhentuneeksi ja konservatiiviseksi tavoitteeksi katsotun tasa-arvon tilalle. Puhuttiin muun muassa naisten vapautumisesta. Suomessa tämä trendi on tullut näkyviin nimenomaisesti naistutkimuksen nousun myötä 1980-luvulla: tasa-arvon sijaan puhutaan nykyään eron politiikasta, naisen subjektiviteetista, nomadismista ja niin edelleen. Tasa-arvosta on tullut vanhentunut, reformistinen termi: sen katsotaan edustavan "vääriä arvoja", olevan kiinnittynyt miehiseen normiin. Tasa-arvon tavoittelu ei tuo naisille sitä mitä he tahtovat.

Tämä naistutkimuksen positio on nähdäkseni ymmärrettävä tavoitteiden erilaisista konteksteista lähtien. Tasa-arvo on Suomessa historiallisesti ollut yhteiskunnallinen ja poliittinen termi, joka on aktualisoitunut yhteiskunnallisen muutoksen vaatimuksissa. Naisliike ja naistutkimus tavoittelevat ehkä nykyään pääasiassa kuitenkin jotain muuta. Ne tavoittelevat naisen tietoisuuden kehittymistä, epistemologista vallankumousta; tiedon vallankumousta; henkistä vapautumista - ja näihin tavoitteisiin ei tosiaan sen paremmin yhteiskunnallinen toiminta kuin tasa-arvon kaltainen yhteiskunnallinen käsitekään anna paljoakaan eväitä.

Tasa-arvon laajentuneet käyttötavat näyttävät levinneen myös muualle yhteiskuntaan, tasa-arvopolitiikan ja naisliikkeen ulkopuolelle. Tasa-arvosta puhuminen on ylittänyt aiemmat jakolinjat "edistyksellisten" ja "konservatiivien" välillä. Kaikki tuntuvat puhuvan tasa-arvosta ja kannattavat sitä, vaikka tarkoittavatkin termillä hyvin erilaisia asioita. Tasa-arvosta voi nykyään puhua samassa hengenvedossa, kun vaaditaan naisille oikeutta pysyä kotona hoitamassa lapsia - "niin kuin naisen luontoon kuuluukin". Tänä päivänä tasa-arvoa käytetään hyvin erilaisten aatteiden ja poliittisten vaateiden ajamiseen, aina feministisistä äärikonservatiivisiin vaateisiin.

Tasa-arvosta on tullut retoriikkaa, jolla haetaan hyväksyttävyyttä ja edistyksellisyyden leimaa omille aatteille ja vaateille, olivatpa ne mitä hyvänsä. Tasa-arvo on erinomainen väline tähän, sillä tasa-arvo on hyvä, upea arvo, jota suomalaiset kannattavat lähes sataprosenttisesti. Kuten muitakin hyviä arvoja, rauhaa, rakkautta ja työllisyyttä.

Tällä hetkellä ainoastaan feministit ja naistutkijat näyttävät Suomessa kritisoivan tasa-arvoa ja tasa-arvon käsitettä. Tästä näkökulmasta erotteleva, poliittinen rajalinja kulkisi siis tasa-arvon puolustajien (ja siitä puhujien) ja feministien välillä, joista siis edelliset edustavat hyvää ja jälkimmäiset pahaa. Tämä ajatus tasa-arvon ja feminismin vastakkainasettelusta on tosin ollut suomalaisen tasa-arvoajattelun ydintä jo kauan. Se tiivistyy sanonnassa "En ole mikään feministi, mutta kannatan kyllä tasa-arvoa".

Mitä tapahtuu, kun sovinistiemakko koittaa tulla hyväksi femakoksi?
Feminismi näyttäytyy minulle asioiden loputtomana ongelmointina, jossa naisen elämä on kuluttavaa, kaunaista kyttäämistä sen suhteen, mitä miehet taas ovat saaneet enemmän kuin me.

Feministit kysyvät, miksemme me naiset saa, kun miehetkin, vaikka oikea kysymys olisi: miksi kenenkään pitäisi tehdä asioita, jotka vahingoittavat heitä itseään tai, vielä pahempaa, ympärillä olevia ihmisiä? Voisimmeko keskustella siitä?
Jutun kommentit:

Ei kommentteja: